Kun tulin Los Angelesiin vuonna 1981, halusin kovasti löytää aidon amerikkalaisen auton jokapäiväiseksi ajo- ja kuvausautokseni. Siihen meni muutama vuosi, mutta eräänä päivänä löysin tämän 53:n Hollywoodin takapihalta. Se oli ollut siellä yli 16 vuotta, ja kaikki ystäväni pitivät minua hulluna, kun ostin tämän ”romun”. Mutta he eivät nähneet sitä, mitä minä näin, ja pian sain sen telttakaton alle ystäväni puutarhaan, ja kesti noin 6 kuukautta, jolloin työskentelin lähes joka päivä sen parissa saadakseni sen liikenteeseen. Sen jälkeen siihen asennettiin alkuperäinen moottori, maalattiin reilusti ja tehtiin uusi nahkaistuin!!! Lisäksi teetin kromitöitä. Ajoin tätä autoa joka päivä ilman mitään ongelmia vuoteen 2003 asti, jolloin ostin ensimmäisen Avalancheni kamera-autoksi. Sen jälkeen se seisoi pysäköitynä muutaman vuoden, kun purin sen jälleen ja teetin paljon paremman restauroinnin. Jälleen . Paljon itse, mutta muutama uusi Cad-kaveri oli erittäin hyvä apu. Ja tieto siitä, mistä osia voi ostaa, oli tärkeää. Loppujen lopuksi minulla oli lähes 9 autoa 10:stä, ja tajusin pian, että tämä oli erittäin arvokas auto!!! Käytin sitä monissa kuvauksissa, ja niukasti pukeutuneet naiset rakastivat tätä autoa! Ja se oli mukana myös muutamassa elokuvatuotannossa. Yhdessä niistä sähköinen bensapumppu hajosi, ostin uuden nurkan takaa ja tein töitä, kun he kuvasivat pääni yläpuolella, minä maassa. Aika on tärkeää elokuvatuotannoissa! Kaksi nuorta tytärtäni rakastivat myös tätä autoa, ja vietimme monet perjantai-illan illalliset Bob’s Big Boyssa Studio Cityssä syöden hyvää juustohampurilaista! Mutta ajan kanssa oli vaikea löytää sille turvallista parkkipaikkaa, ja missä tahansa ajoin tai pysäköin, ihmiset halusivat ostaa sen minulta. Joten tyttärieni suureksi pettymykseksi auto myytiin hyvällä rahalla. Sanotaan, että klassikkoautot ovat parempi sijoitus kuin pörssi. Olen samaa mieltä!